Saimme ihailla Venusta, mutta emme olla hän
Pyhä naiseus, naisen keho ja kaikki se, mistä olemme vähitellen oppineet luopumaan.
Kun katsoo vanhoja maalauksia ja veistoksia, huomaa jotain mielenkiintoista.
Alastomia naisia.
Venuksia, jumalattaria, pehmeitä vatsakumpuja, pyöreitä lantioita, rintoja ja vartaloita, joita ei ole siloteltu nykypäivän kauneusihanteiden mukaisiksi.
Naisen keho on ollut vuosisatojen ajan taiteen keskeisiä aiheita. Sitä on maalattu, veistetty, ihailtu ja käytetty kuvaamaan kaikkea kauneudesta ja rakkaudesta hedelmällisyyteen ja jumalallisuuteen.
Toki historia ei ollut mikään naisten vapautumisen kultakausi. Se, että naisen vartaloa ihailtiin taiteessa, ei tarkoittanut, että naisella itsellään olisi ollut vapaus päättää omasta elämästään, mutta ristiriita on silti kiinnostava.
Olemme osanneet nostaa naisen kehon jalustalle, mutta emme aina ole osanneet antaa naiselle itselleen samaa arvostusta.
Ja joskus mietin, kuinka paljon siitä näkyy edelleen siinä, miten me naiset suhtaudumme itseemme.
Venus ei ollut vain kaunis nainen
Roomalaisessa mytologiassa Venus tunnettiin rakkauden, kauneuden ja hedelmällisyyden jumalattarena. Häneen liitettiin myös halu, vetovoima ja elämän jatkuvuus, mutta minua ei kiinnosta Venus pelkästään mytologisena hahmona.
Minua kiinnostaa se, mitä hän voi symboloida meille tänään.
Olen kouluttautunut myös vuosien varrella Sacred Feminine valmentajaksi ja yksi asia, joka tässä työssä nousee jatkuvasti esiin, on naisen suhde itseensä.
Ei vain kehoonsa.
Vaan siihen, mitä hän tuntee, mitä hän haluaa, mistä hän nauttii, mihin hän uskoo ja kuinka paljon tilaa hän uskaltaa itselleen ottaa.
Pyhä naiseus ei minulle tarkoita sitä, että jokaisen naisen pitäisi pukeutua pellavamekkoon, tanssia kuunvalossa tai sytyttää kaksikymmentä kynttilää löytääkseen sisäisen jumalattarensa.
Vaikka jos kynttilät ja kuutamotanssit ovat sinun juttusi, anna mennä vaan.
Minulle kyse on jostain paljon arkisemmasta ja samalla syvemmästä.
Siitä, että nainen saa olla kokonainen.
Ei vain se versio itsestään, jonka muut hyväksyvät.
Milloin aloimme pienentää itseämme?
Moni nainen oppii jo nuorena, millainen hänen pitäisi olla.
Ole kiltti, mutta älä liian alistuva.
Ole kaunis, mutta älä turhamainen.
Ole seksikäs, mutta älä liian seksuaalinen.
Ole vahva, mutta älä hankala.
Pidä huolta muista, mutta muista myös pitää huolta itsestäsi. Mieluiten niin, ettei kukaan muu joudu muuttamaan mitään.
Ja jos olet väsynyt, kokeile hengitysharjoituksia.
Anteeksi, oli pakko....
Näissä odotuksissa on jotain melko absurdia.
Meiltä odotetaan samanaikaisesti asioita, jotka ovat keskenään ristiriidassa. Eikä kyse ole vain vanhanaikaisista ajatuksista.
Ne näkyvät edelleen siinä, miten puhumme naisten kehoista, ikääntymisestä, äitiydestä, seksuaalisuudesta, kunnianhimosta ja jopa vihasta.
Nainen saa olla itsevarma, kunhan ei ole liian itsevarma.
Hän saa tietää mitä haluaa, kunhan hänen halunsa eivät aiheuta muille epämukavuutta ja hän saa sanoa ei, mutta olisi tietenkin mukavaa, jos hän osaisi tehdä sen niin, ettei kukaan loukkaannu.
Ei ihme, jos jossain vaiheessa oma ääni alkaa kuulua hieman vaimeammin.
Naisen keho: ihailtu, arvosteltu ja jatkuvasti tarkkailtu
Tässä kohtaa palaan Venukseen.
Minusta on kiehtovaa, että naisen alaston vartalo voi olla museossa arvostettu taideteos, mutta aivan tavallinen nainen voi kokea häpeää omasta vatsastaan, rinnoistaan, ihostaan tai siitä, miten hänen kehonsa muuttuu vuosien myötä.
Tietenkään kaikki historialliset alastonkuvat eivät olleet vapaita kauneusihanteista tai miehisestä katseesta. Taiteessakin on aina ollut omat odotuksensa siitä, millainen keho on kaunis, mutta nykyisessä kehokulttuurissa on oma erikoinen ristiriitansa.
Naisen vartaloita näkyy kaikkialla. Mainoksissa, elokuvissa, sosiaalisessa mediassa. Samalla meille tarjotaan loputtomasti keinoja korjata niitä.
Kiinteytä. Silota. Nuorenna. Muokkaa. Piilota.
Ja sitten ihmetellään, miksi niin moni nainen kokee olevansa jatkuvasti hieman vääränlainen.
En tarkoita, että omasta ulkonäöstä huolehtimisessa olisi jotain pahaa. Minäkin pidän kauniista asioista, ihonhoidosta ja siitä, että tunnen oloni hyväksi omassa kehossani.
Myynhän minä itsekin ihonhoitotuotteita, joten olisi hieman tekopyhää väittää muuta, mutta on eri asia tehdä jotain omasta halustaan, koska se tuntuu hyvältä ja tuottaa iloa, kuin siksi, että on oppinut pitämään itseään keskeneräisenä.
Itsestään huolehtimisen ei tarvitse tarkoittaa itsensä korjaamista.
Naisen keho ei ole ikuinen korjausprojekti.
Se on koti, jossa hän elää ja ehkä juuri tämän suhteen palauttaminen on yksi tärkeimmistä asioista, joista meidän pitäisi puhua enemmän.
Entä naisen oma halu?
Tämä on minulle erityisen tärkeä aihe myös naisten seksuaalisuuden parissa tekemäni työn vuoksi.
Naisen halusta puhutaan edelleen yllättävän usein jonkun muun näkökulmasta.
Haluaako hän tarpeeksi?
Haluaako hän kumppaniaan?
Miten haluttomuus vaikuttaa parisuhteeseen?
Mutta kuinka usein kysymme:
Mitä nainen itse haluaa?
Mikä tuntuu hänestä hyvältä?
Mikä herättää hänen uteliaisuutensa?
Milloin hän kokee olevansa yhteydessä itseensä?
Ja saako hän ylipäätään haluta jotain ilman, että hänen halunsa pitäisi johtaa johonkin tai palvella jotakuta muuta?
Seksuaalisuus ei ole vain seksiä. Eikä aistillisuus tarkoita jatkuvaa seksuaalista halukkuutta.
Se voi olla kykyä nauttia omasta kehosta, kosketuksesta, liikkeestä, läheisyydestä tai ihan vain siitä, että tuntee olevansa elossa ja läsnä.
Eikä jokaisen naisen tarvitse kokea näitä asioita samalla tavalla.
Pyhä naiseus ei ole suoritus, jossa pitäisi olla jatkuvasti sensuelli, avoin ja yhteydessä johonkin mystiseen naisenergiaan.
Joskus yhteys itseensä tarkoittaa myös sitä, että huomaa olevansa vihainen, väsynyt tai täysin kyllästynyt muiden odotuksiin...
...ja uskaltaa ottaa sen vakavasti.
Pyhä naiseus ei ole yhtä kuin pehmeys
Tämä on yksi asia, joka minua välillä ärsyttää siinä, miten feminiinisestä energiasta puhutaan.
Aivan kuin naiseuden ydin olisi aina pehmeydessä, vastaanottavaisuudessa, lempeydessä ja antautumisessa.
Ne voivat olla ihania ominaisuuksia, mutta niin ovat myös päättäväisyys, rohkeus, kunnianhimo, itsenäisyys ja kyky sanoa, että nyt riittää.
Nainen voi olla hoivaava ja silti haluta olla välillä täysin rauhassa.
Hän voi rakastaa äitiyttä ja kaivata samalla jotain, mikä kuuluu vain hänelle.
Hän voi olla herkkä ja silti erittäin suorasukainen.
Hän voi nauttia perinteisistä sukupuolirooleista, jos ne ovat hänen oma valintansa tai hän voi elää aivan toisin.
Kumpikaan ei tee hänestä vähemmän naista.
Minulle pyhän naiseuden ajatus ei ole uusi lista ominaisuuksia, jotka naisen pitäisi itsestään löytää.
Se on mahdollisuus kyseenalaistaa ne listat kokonaan.
Jos naiseus on pyhää, miksi sitä pitäisi jatkuvasti todistella olemalla tietynlainen?
Mitä me olemme oppineet jättämään itsestämme pois?
En usko, että kaikki naiset olisivat joskus muinoin eläneet täydellisessä yhteydessä omaan voimaansa ja että jokin yksittäinen historiallinen tapahtuma olisi vienyt sen meiltä pois.
Historia on paljon monimutkaisempi, mutta uskon, että monet yhteiskunnalliset odotukset, kasvatuksen mallit ja kulttuuriset käsitykset ovat vaikuttaneet siihen, millaisia puolia itsestämme olemme oppineet näyttämään.
Ja mitä olemme oppineet piilottamaan.
Ehkä joku on oppinut, ettei vihaa saa näyttää.
Toinen, ettei omista tarpeista saa tehdä numeroa.
Kolmas, ettei seksuaalisuudesta sovi puhua.
Neljäs, että hyvä äiti asettaa aina kaikki muut itsensä edelle.
Ja viides, ettei hänen tarvitse edes kysyä itseltään, mitä hän haluaa, koska vastaus on aina ollut valmiiksi päätetty.
Tällaisia asioita ei välttämättä opeteta meille suoraan. Joskus ne opitaan seuraamalla.
Sitä, mistä kotona vaiettiin.
Sitä, millaisista naisista puhuttiin arvostavasti.
Sitä, kenelle annettiin tilaa ja kenen odotettiin joustavan.
Ja vähitellen niistä voi tulla niin tavallisia, ettemme enää huomaa niitä.
Venus ei tarvitse uutta jalustaa
Kun puhun yhteyden palauttamisesta pyhään naiseuteen, en tarkoita, että meidän pitäisi palata johonkin menneisyyden ihanteeseen.
Enkä sitä, että jokaisen naisen pitäisi alkaa kutsua itseään jumalattareksi.
Tarkoitan sitä, että voisimme opetella suhtautumaan itseemme hieman vähemmän ulkopuolisten odotusten kautta.
Miltä kehoni tuntuu sen sijaan, että miltä se näyttää?
Mitä minä haluan sen sijaan, että mitä minun odotetaan haluavan?
Mikä on minulle tärkeää?
Mistä olen luopunut vain siksi, että olen ajatellut niin kuuluvan tehdä?
Ja mitä tapahtuisi, jos en enää yrittäisi mahtua niin pieneen käsitykseen siitä, millainen naisen kuuluu olla?
Näihin kysymyksiin ei tarvitse löytää vastauksia yhdessä illassa.
Eikä niihin tarvita täydellistä aamurutiinia, kristalleja tai uutta verkkokurssia.
Joskus riittää, että alkaa huomata.
Tutustu Danielin taiteeseen: https://www.danielpaulart.com/
Saimme ihailla Venusta. Ehkä nyt on aika nähdä myös nainen.
Mieheni Daniel maalaa muun muassa alastomia naishahmoja.
Yksi hänen maalauksistaan päätyi tämän artikkelin yhteyteen, koska siinä on jotain, mikä minua puhuttelee.
Nainen ei katso katsojaan.
Hän ei selitä itseään, esittele saavutuksiaan tai pyydä hyväksyntää.
Hän vain on.
Tietenkin tämä on minun tulkintani maalauksesta. Taiteessa on hienoa juuri se, että toinen ihminen voi nähdä siinä jotain aivan muuta.
Ja mieheni mukaan kyseinen hahmo muistuttaa kaikista hänen maalaamistaan naisista eniten minua. En lähde arvailemaan, mitä kaikkea hän sillä tarkoittaa...
Mutta ehkä juuri siinä on jotain olennaista.
Naisen vartalo voi olla taidetta. Se voi olla kaunis, aistillinen, voimakas, haavoittuva ja inhimillinen.
Ilman että sen tarvitsee olla täydellinen.
Nainen itse on aina paljon enemmän kuin vartalonsa.
Minulle siinä on pyhän naiseuden ydin.
Ei siinä, että nainen nostetaan uudelle jalustalle, jolta hän ei saa pudota vaan siinä, että hän saa tulla alas kaikilta niiltä jalustoilta, joille muut ovat hänet asettaneet.
Ja olla kokonainen.
Koko nainen.
Kommentit